I osa, muistellaan menneitä.

Juuri katsoin Salibandyliigan nettisivuilta, että olen pelannut Josbassa seitsemän liigakautta. Tai siis pelannut kuusi, kun kausi 96-97 meni nuorelta pojalta vielä opetellessa lajin perusteita penkiltä käsin. Mukaan mahtuu monia hauskoja tapahtumia ja ajattelin niistä muutamia hieman kerrata tämän blogin avulla. Milloin pelipaita on jäänyt kotiin ja se on lähetetty pelipaikalle Matkahuollon kautta, milloin pelaaja on sairastunut vatsatautiin kesken reissun ja lähetetty junalla kotiin. Kun vanhojen josbalaisten kanssa tavataan niin seuraavat tarinat nousevat vuosi toisensa jälkeen esille ja niille naureskellaan edelleen kuin ne olisivat tapahtuneet vasta äsken.

Yhtenä suosikkina on 2002-2003 OLS-Josba pelin tapahtumat. Tai siis sen jälkeiset tarinat. Olimme pelanneet joulukuusta lähtien ilman tappioita ja porskutimme sarjan kärjessä, tuolloin joukkue ei yksinkertaisesti suostunut häviämään ja itseluottamus oli todella korkealla. Olimme olleet useissa matseissa häviöllä vielä aivan loppu hetkillä, mutta onnistuimme tasoittamaan viimeisillä sekunneilla ja vielä jatkoajalla lyömään voittoon tarvittavan rysän. En muista Oulussa pelatun matsin tarkkaa päivämäärää, mutta muistelen sen olleen helmikuussa ja putkemme alkoi olla kohtuullisen komea. Kotijoukkue pelasi hurmiossa ja oli kenttätapahtumissa selkeästi meitä parempi, tyypilliseen tapaan roikuimme kuitenkin iskuetäisyydellä ja kauden aikana hyökkääjästä pakiksi siirtynyt Petteri Halonen laukoi kaukaa muutama sekunti ennen täyttä aikaa meidät tasoihin. Jatkoajalla “Hauli“ käytti hyväksi havaittua reseptiä ja niittasi voittomaalin puolesta kentästä. Suustaan ketterä “Stronger“ päätti paluumatkalla soittaa kotiin sairaana huilanneelle Siima Tanskaselle. Tässä puhelu suurin piirtein:

- Moro Siima, mitä kuuluu?

- Ei tässä kummasempia, tekstitv:ltä jännitin matsia ja hyvä että voitto tuli.

- Tuleeko sulle muuten Karjalainen?

- Ei tuu, miks?

- Ajattelin vaan jo etukäteen ilmoittaa et huomenna saattaa lehdessä olla tuttuja.

Valoitetaan vielä hieman “Stronger“ lempinimeä. Halonen siis siirtyi onnistuneesti pakin tontille kesken kauden ja alkoi heti ensimmäisistä matseista lähtien näyttää osaamistaan sillä tontilla. Todella fyysinen omassa päässä ja laukaus lähti todella kovaa kohti vastustajan maalia. Tämän myötä kapteeni Ketonen alkoi kutsua Halosta NHL-järkäle Chris Prongerin mukaan lempinimellä “Pronger“. Hauli ei kuitenkaan tykännyt lempinimestä vaan ilmoitti olevansa “Stronger“. Jokaista maaliaan vaatimaton herrasmies muuten tuuletti osoittamalla hauistaan…

Toinen tarina liittyy maalivahteihin ja heistä ehkä kaikkein oudoimpaan ja hellyyttävimpään yksilöön, Markus Suntilaan. “Sunttu“ ei ollut alkuun kovinkaan innokas tekemään fysiikkatreenejä kenttäpelaajien kanssa vaan halusi keskittyä enemmän sellaisiin ominaisuuksiin, jotka kehittäisivät häntä maalivahtia. Tämän vuoksi jokusen kerran punttisalilla kuultiin kommentti:

- Ei tässä oo mitään järkee!

Kommentin jälkeen vietettiin yleensä pukuhuoneen puolella kahden keskeinen kehityskeskustelu fysiikkakoutsi Vesa Parviaisen ja Suntun välillä. Sen sisällöstä en vielä tänäkään päivänä tiedä mitään ja en ehkä haluakkaan tietää. Suntun paras letkautus oli kuitenkin kun hän vakavalla naamalla kävi selittämässä Veskulle, että omaa niin pahan laktoosiallergian, ettei pysty tekemään kovia treenejä kun niistä tulee kroppaan maitohappoja.

Suntilalla oli myös tapana hassutella muiden kustannuksella ja kun Tatu Väänänen otti ensi askeleitaan liigakentillä niin kekseliäs maa(livahti) päätti ottaa Tatun mukaan rimppaan pienen käytännön pilan muodossa. Tatu muutti Uimaharjusta isolle kirkolle ja ihmetteli hetken kun rappukäytävässä naapurit katselivat häntä hieman oudoksuen. Syy selvisi muutama päivä myöhemmin kun kerrostalon ilmoitustaululla oli lappu:

- Pahoittelen asunnostani kuuluvaa kolinaa ja veden lätinää, mutta harjoittelen parhaillaan

kylpyammeessani tulevien olympialaisten soutukisoihin. Ystävällisin terveisin Tatu Väänänen, asunto 21.

Iso E