Rystyneppi on oikeesti aika paljo siistimpää ku takakarva

Jo tässä vaiheessa sanon, että koutsit on varmasti ihan eri mieltä mun kanssa tästä asiasta.  Myös muut pelianalyytikot ja kaikki, jotka pahoittivat mielensä pelkästä otsikosta, älkää lukeko tekstiä loppuun. Tämän tekstin tarkoitus on pohtia joiltain osin niitä pelin pieniä hienouksia, joista pelaajat saavat fiiliksen pelaamiseen, mutta epäonnistumisen jälkeen koutsi tulee huutamaan ja haukkuu idiootiks. Niitä juttuja, jotka pikkupoikana sytyttivät kipinän pelaamiseen, joita itse arvostan ja joista nautin nuorena ja nautin edelleen. Tekstissä ei siis ole millään tasolla tarkoitus pohtia voittavaa salibandya.  Toinen mitä haluan painottaa on se, että tämä on yhden ihmisen mielipide, jokainen kokee pelin ja sen nautittavuuden eri tavalla, eikä eriäviin mielipiteisiin sen suuremmin ole vastaansanomista.



Jos katsoitte salibandyn MM-finaalin,  näitte siellä salibandyn oikeastaan kaikki osa-alueet, joilla on voittamisen kannalta merkitystä. Isossa kuvassa ottelun pääpointit olivat Ruotsin yksilötaito vastaan Suomen viimeisen päälle hiottu joukkuepuolustaminen ja loistava pelisuunnitelma. Molemmilla tavoilla mestaruus olisi ollut ihan yhtä ansaittu. Nostan silti esiin salibandymaailman näyttävimmän yksilön, Ruotsin Alexander Ruddin . Herra teki MM-finaalissa juttuja, joita me muut tallaajat uskallettiin kokeilla joskus 6-7 luokan pihapeleissä samalla kun mietittiin että mitähän sille naapurin Pirjolle sanos jos sen kynä sattuis vaikka välitunnilla tippumaan ja pääsis puhumaan sen kanssa. Rudd teki pallon kanssa juttuja, joita jokainen juniori unelmoi tekevänsä edes joskus oikeassa sarjapelissä; Tsippaili vastustajan mailojen yli, haastoi 3 vastustajaa ja niin edelleen. Pelasi peliä mukavuusalueellaan ( tässä tapauksessa mukavuusalue toki aika v-mäinen myös vastustajan kannalta).

Tuollaiset maagiset hetket, jolloin joku tekee jotain mitä muut eivät osaa, ovat loppujen lopuksi koko urheilun suola. Ainakin itse pelaan lajia niiden pienien onnistumisten tunteiden takia, joita onnistunut kikka tai kerran elämässä läpimenevä (idiootti)syöttö saavat aikaan.  Katson urheilua niiden wow hetkien takia, kun Messi vie puikot tai Patrick Kane veivaa 4 äijää torille ihan vain menettääkseen kiekon sille viidennelle. Toki valmentajan neuvoman uuden karvakuvion tai peiton onnistuminen on ihan kivaa, mutta se on kivaa pitkälti sen takia, että oman jengin saadessa pallo on taas mahdollisuus onnistua jossain pirun paljo siistimmässä jutussa.  Ainakin itse olen kentällä edelleen se sama pikkupoika kuin 10-15 vuotta sitten, joka tympääntyy jos ei saa koskea palloon mutta saa kivan pikku itsetuntoboostin kun onnistuu tekemään maalin. Mutta eikös urheilussa ole loppujen lopuksi kyse kokemuksista? Pelin sisällä ne siisteimmät kokemukset ovat joskus niitä, joita valmentajat vihaa. En muista junnuajoiltani yhtään hyvää takakarvausta, mutta muistan monta omasta mielestä pirun siistiä kikkaa. Hetkiä, jolloin sai toteuttaa itseänsä ja tuntea osanneensa jonkun jutun niin hyvin, ettei siistimmin olisi voinut tehdä. Niitä hetkiä on vaikeahko mitata rahassa, vaikkakin 50 miljoonan lottovoiton voittamista voisin kokeilla ihan sen kokemuksenkin vuoksi.

Itsensä toteuttaminen kentällä on koko pelaamisen perusta. Jos rakastat juoksemista, et motivoidu jos sut laitetaan hiihtämään. Toivonkin siis koko sydämestäni, että varsinkin juniorien annetaan tehdä kentällä juttuja, joista he itse nauttivat, heidän omilla ehdoillaan.  Hedelmät tulosurheilua varten kypsyvät jos ovat kypsyäkseen. Lauri Tähkä lauloi laulussaan matkan olevan päämäärää tärkeämpi. Antoisaa matkaa kaikille, sarjatasosta ja tulostavoitteista riippumatta. Minun taitaa olla aika palata nautintojen täyteisestä fantasiamaailmasta, ja hypätä bussiin matkustamaan 10 tuntia Raumalle.

Terveisin #39 Pauno Kajoksinen