Viha salibandyssä.

Salibandy on mielestäni nyt vedenjakaja vaiheessa. Mihin suuntaan lajia todella halutaan kehittää? Itse seuraan lajin valitsemaa suuntaa pelonsekaisin tuntein. Kovuudesta on tullut tavaramerkki, kontaktia haetaan ja miestä pelataan todella kovaa. En tartu tässä salibandyn Suarez tapaukseen sillä olen miettinyt aihetta jo kauan ennen tätä, niin yksikseni kuin myös monen salibandy ihmisen kanssa.

Fysioterapeuttina ja valmentajana kiinnitän huomiota esimerkiksi kulmapelaamiseen. Tuomarit ovat nykysäännöillä täysin toivottoman tilanteen edessä. Milloin selkään ajaminen on ollut liian kovaa? Silloinko, kun kaveri lentää laidan yli? Tai tippuu polvilleen? Kun polvi vääntyy tai nikamakaari murtuu? Millä siis määritellään kontaktin kovuus?

Samoin pelaaja joutuu punnitsemaan ollessaan ensimmäisenä pallossa. Keskitynkö pelaamaan palloa vai keskitynkö ottamaan iskut vastaan. Et voi tehdä molempia menestyksekkäästi. Jos keskityt vain pallon pelaamiseen, tulet lentämään laidan yli. Urasi voi loppua siihen. Jos taas keskityt ottamaan iskut vastaan, pallo lähtee hallinnastasi kuin hauki rannasta. Valintatilanne on minusta absurdi.

Minusta on siis tärkeää miettiä, viemmekö lajia kohti taklauksia, roikkumista ja vastustajan vahingoittamista. Kohti kontaktilajia jossa ei ole varusteita. Jääkiekossa ovat varusteet ja laidat jotka mahdollistavat taklaukset. Jalkapallossa on huomattavasti enemmän tilaa, eikä pallo ”kuoleudu” laitaa vasten. Amerikkalaisessa jalkapallossa on tilaa sekä varusteet. Näissä lajeissa on sisäinen koodisto, mikä on kovuuden raja. Minusta tuntuu että salibandyssa olemme vasta hakemassa sitä.

Koripallossa miehet ovat isoja ja vahvoja. Silti taito, nopeus, ketteryys ovat avainasemassa. Ja vaikka miestä pelataankin, niin pallo on se johon tulee keskittyä. Eli kovuus kuuluu urheiluun, eri ympäristö ja säännöt määrittelevät millainen kovuus on järkevää. Uskon että salibandyn katsojia miellyttäisi enemmän selkään ajamisen sijasta nopeat ja taitavat suoritukset. Niin kuin esimerkiksi koripallossa tapahtuu.

Kun salibandy lajina on kehittynyt huimasti viimeisten vuosikymmenten aikana, pelinopeuden kasvu on ollut valtaisaa alkuaikoihin verrattuna, niin minusta on päätösten aika. Odotammeko ensimmäistä tapausta jossa selkään ajettu pelaaja ei enää nousekaan omin jaloin? Vai keskitymmekö viemään lajia eteenpäin nopeana ja teknisenä lajina, jossa liike ja taito ratkaisevat enemmän kuin kovuus ja viha.

Olen itse miettinyt mikä sääntöuudistus olisi sellainen joka ratkaisisi ongelman. En keksinyt, mutta onneksi tapasin erään lajia pelanneen ja nykyisin tuomarina työskentelevän henkilön. Hänen ratkaisunsa oli yksinkertainen. Jos pelaat miestä etkä palloa, peli on pantava poikki.
Kannatan.

Haluan siis nähdä salibandy kentällä urheilullisia, vahvoja, nopeita ja taitavia pelaajia joiden lihaksia ohjaa äly ja kunnioitus, eikä raivo ja viha.

Kirjoittaja on yksityisyrittäjä fysioterapeutti, Josban fyysinen valmentaja ja liikuntalääketieteen opiskelija. Valmentaa tällä hetkellä salibandyn lisäksi jalkapalloilijoita, pesäpalloilijoita, golfareita ja pikajuoksijaa. Lisää ajatuksia http://www.lomu.fi/blogi/

© Jari Turunen