Häviöistä oppii.

Niinhän se on joku viisas sanonut, että häviäminen opettaa. Häviäminen opettaa ainakin minulle sen mikä on se tunne, jota ei haluaisi liiemmin tavata. Mutta opettaako häviäminen voittamaan. Häviäminen saattaa opettaa sen, mitä ei kannata tehdä, jos haluaa voittaa, mutta opettaako se suoraan sen, miten voi voittaa. Ei ainakaan minun mielestäni. Häviäminen ei opeta pelaamaan paremmin, eikä olemaan vahvimmillaan sillon, kun pelataan pelin ratkaisuhetkiä.

Joku toinen viisas on sanonut, että onnistumiset ruokkii onnistumisia ja itseluottamus kasvaa, kun teet hyviä suorituksia ja voitat yksittäisiä tilanteita, eriä tai kokonaisia pelejä. Se pitää paikkansa, mutta miten saada sellainen fiilis, into ja tahto, että voitat tilanteita, eriä tai pelejä, jos et ole niitä vähään aikaan voittanut. Siinä onkin ehkä isoin kysymys, kun mietitään joukkueen tai yksittäisen urheilijan suoritusta.

Ainakin minua tuskastuttaa tilanne, jossa minä ja joukkue ei olla voitettu pelejä pitkään aikaan ja kaikki tuntuu menevän kentällä penkin alle. Se alkaa näkymään niin treeneissä, kuin arjessa muutenkin. Tuntuu, että kyllä tässä tehdään töitä täysin oikein ja hyvin, mutta silti palkinto jää saamatta. Ajatukset risteilee sinne tänne. Välillä ajattelee, että onko tästä iloa enää kenellekään, ja välillä ajattelee että tämä on äärimmäisen mukavaa. Pelata salibandya.

Pelillisillä kuvioilla ja sillä minkälaisia ratkaisuja teen kentällä on iso vaikutus. Syötänkö pallon kaverille lapaan, vai syötänkö sen metrin ohi lavasta. Jaksanko pitkän vaihdon jälkeen enää ottaa sen yhden ratkaisevan peiton ja mennä sen jälkeen vaihtoon. Jokainen joka salibandyliigaa pelaa, osaa syöttää, laukoa ja peittää vetoja. En usko että on siitä kyse, taidosta. Se on jokaisella pelaajalla tallella.

Kuva Tuomo Kallonen

Mistä aineksista se sitten koostuu. Voittaminen ja kehittyminen. Mielestäni resepti on yksinkertainen. Usein illalla kotiin tullessani mietin, että miksi pelaan. Miksi käytän aikaa lajiin niin paljon, vaikka välillä tuntuu, että olisi kiva olla kotonakin enemmän. Tai tehdä jotain ihan muuta. Käydä pelaamassa vaikka sulkapalloa kavereiden kanssa. Mielessäni aina vastaan itselleni samalla tavalla. Samoin kuin vastasin jo 13 vuotta sitten. "Teen tätä siksi, koska tämä on äärimmäisen mukavaa. Saan tästä suunnatonta nautintoa. Rakastan peliä."

Hittolainen. Niin. Siksi minä tätä peliä pelaan. Se on hauskaa ja luo minulle hyvää oloa. Haluan kehittyä pelaajana niin pitkälle kuin mahdollista. Haluan pelata peliä niin kauan, kuin vaan jalat kantaa. Koska se sama pikkupoikamainen into pulpahtaa aina pintaan, kun menen kentälle pallon ja mailan kanssa.

Ihmiset omina vaikeina aikoinaan etsivät usein vastausta liian kaukaa. Etsivät sitä kunnes eivät jaksa. Käpertyvät sohvalle aivan rikkinäisinä. Vetävät keuhkot täyteen happea ja sulkevat silmänsä hetkeksi, tekevät jotain joka tuo hyvää oloa kunnes tajuavat että se onni, ilo ja elämä on tässä. Ei se ollutkaan monimutkaista. Se löytyi ihmisestä itsestään. Jostain sisältä.

Niin se on urheilussakin. Olitpa firmasarjan tai salibandyliigan pelaaja, se ilo, halu, intohimo ja palo peliä kohtaan tulee sisältä. Se kumpuaa sieltä pienestä pojasta tai tytöstä joka olit aikoja sitten. Vastaus löytyy ruohonjuuritasolta. Pelin alkulähteeltä. Koulun liikuntatunnilta, illasta kavereiden kanssa pelaten katusählyä tai niinkuin minä rakensin puusta maalin ja laitoin vanhan lakanan verkoksi ja taoin tennispallolla lämäriä ja innostuin. Palavasti rakastuin siihen tunteeseen, kun lakana heilahti ja pallo oli maalissa.

Pelaa peliä siksi koska rakastat sitä, älä voittaaksesi, älä hävitäksesi. Pelaa ilosta. Niin minä uskon myös voittojen tulevan.

Ps. Myöhemmin asetin veljeni Artun maaliin, eikä verkko enää niin paljon heilunutkaan. Mutta se pisti yrittämään kovempaa. Se sai rakastumaan lisää. Kiitos Arttu!

Perttu Puska #9