Apina

Jokainen urheilija lajista riippumatta, joutuu välillä tilaan, jossa peli tai suoritus ei ole sitä, mitä itse toivoisi. Olipa kyseessä sitten Selänne tai puulaakipelien harrastaja. Tuohon tilaan joutuminen ei ole hirvittävän vaikeaa. Se onnistuu helposti. Se voi onnistua jopa yhden ja saman pelin aikana. Kentälle mennessäsi saatat tehdä maalin, mutta seuraavassa vaihdossa lauot ohi aivan tyhjästä paikasta ja loppupelin ajan olet huono. Ainakin omasta mielestäsi. 

Ajattelet hetken päästä mielessäsi, että enhän minä osuisi edes ladon seinään metrin päästä. Hävityn pelin jälkeen sunnuntaina mietit, että huomenna menen laukomaan. Pakko mennä. Pakko kehittyä. Ei tästä muuten koskaan tule mitään. Ajattelet, että olen huono. Tarpeeksi kauan itseä moittineena alkaa tuskastuttaa.

Tuskastuminen on vallan mainio keino saada itsensä pois pelistä. Tuskastuminen suorastaan sulkee urheilijan tiedon- ja taidontuoton kokonaan. Saattaa olla, että urheilija on fyysisesti läsnä joko treeneissä tai pelissä, mutta henkisesti on edelleen siinä lokerossa, jonka itselleen rakensi. Tuskastumisen lokero on pieni ja aivan pimeä. Sieltä yrittää päästä pois väkisin, joka sekin tuottaa vain lokeron kutistumista ja alkaa ahdistaa enemmän ja enemmän. Miksi oloni ei ole kentällä vapaa, vaikka teen kaikkeni ja yritän aivan mielitautisen paljon?

Tuskastuminen ja itsensä moittiminen pelaajana tuottaa järkyttävän huonoa tulosta kentällä ja urheilijan psyykkeelle. Mietimme, että on pakko tehdä jokin hyvä suoritus, jotta saan onnistumisen. Urheilija alkaa ajatella pelistä monimutkaisesti. Se sama laji, joka ennen tuskastumista oli kaikessa yksinkertaisuudessaan niinkin yksinkertaista kuin syötä, liiku, lauo ja tuuleta, on nyt ydinfysiikkaa. Tai niin ainakin ajatellaan.

On yleistä, että urheilija, joka tässä tapauksessa olisi vaikka jalkapalloilija, ilmottaisi hänen selässään olevan apinan, kun ei ole hetkeen tehnyt maalia. Se on maalintekijöiden itse kehittämä tauti. Lääketieteelliseltä nimeltään 'apina selässä'. Herää vain hassu ajatus siitä, että onko se apina oikeasti selässä vai olisikohan se vain korvien välissä. En ainakaan kertaakaan kenenkään selässä ole vielä kentällä apinaa nähnyt, joten uskoisin sen apinan olevan urheilijan pään sisällä.

On onni, että se apina on korvien välissä, sillä se apina ei voi olla kovinkaan suuri. Ei päähän isoa apinaa mahdukaan. Joku viisaampi urheilupsykologi saattaa olla sitä mieltä, että päähän se vasta iso apina mahtuukin, mutta ei minun mielestä mahdu.

Keskustelu erään koripalloilijan kanssa tuotti mielestäni loistavan tuloksen. Keskustelu juuri siitä, miksi pallo ei mene koriin tai miksi se ei mene vastaavasti maaliin. Siksikö kun en osaa? Heräsi kysymys siitä, kuinka monta kertaa olemme joko heittäneet tai laukoneet pallon onnistuneesti oikeaan osoitteeseen. Olemmeko onnistuneet siinä aiemmin urallamme? Tuhansia, tuhansia ja tuhansia kertoja me olemme onnistuneet saamaan pallon sinne, minne se on tarkoitus laittaa. Mukaanlukien tietenkin muuten vaan harjoittelu, pihapelit, treenit yms. Taito on siis tallella. Itseluottamus puuttuu tai se on vajaavaista. Urheilija ilman itseluottamusta on auto ilman jarruja. Eteenpäin saattaa mennä, mutta perille ei pääse.

Miten siis saada itseluottamus takaisin ja päästä omalle tasolleen pelikentillä? Siihen ei varmasti ole yhtä ratkaisua, eikä kukaan pysty sanomaan urheilijalle, että tee näin, niin tulet voittamaan. Sehän olisi helppoa. Valmentaja sanoo Kaisa Mäkäräiselle, että hiihdä lujaa ja ammu kaikki täplät puhtaasti, niin voitat ja Kaisa voittaa. Silti Kaisakin suorituksensa aikana on aivan yksin, yksin omien ajatustensa kanssa. Tietyllä tavalla urheilee itseään vastaan. Mielestäni se ei poikkea joukkueurheilusta ollenkaan. Jokainen joukkueurheilija kilpailee kentällä myös itseään vastaan. Tekee itse omat ratkaisut ja itse päättää tehdä maalin, jos niikseen on.

Keskustelun aikana yksi asia itseluottamuksen ja onnistumisten saamiseksi takaisin nousi ylitse muiden. Jälleen kerran hieman joudun itseäni toistamaan, mutta hauskuus ja ilo on ensimmäinen askel kohti onnistumista. Hauskuutta ja iloa pitää löytää pelaamisesta ja treenaamisesta, vaikka ei heti onnistuisikaan. Se on vaikeaa, mutta rehellisesti sanottuna se on yksi isoimmista syistä ja jopa isoin syy, miksi on ylipäätään aloittanut pelaamisen. Ethän ole ensimmäistä kertaa mailaan koskiessasi ollut lähellekään niin hyvä kuin nyt, mutta hauskaa se silti silloin on ollut. Se on ihmeellinen noidankehä. Ensimmäistä kertaa mailaan koskiessasi olet saattanut olla sysihuono, mutta homma on ollut hauskaa. Nyt olet hyvä, mutta homma tuntuu tuskaiselta.

Toinen luonnollinen askel, joka toki täytyy alkaa jo aloittaessa pelaamaan, on työn pitkäjänteinen ja kurinalainen tekeminen. Onnistumiset ruokkivat onnistumisia. Kentälle mennessäsi saatat saada helpon syötön suoraan lapaan ja saat seuraavankin. Kun perusasioiden tekeminen onnistuu hyvin, lähtee iso pyörä pyörimään ja töitä tekemällä huomaat onnistuvasi jo vähän vaikeammassakin syötössä. Itseluottamus palaa pala palalta.

Kolmas ihan hyvä ja toimiva askel on varmasti olla ajattelematta pelistä mitään. Enkä tarkoita sitä, että tekee kentällä mitä lystää, vaan että on ennakkoluuloton. Yrittäisi vain pelata juuri omilla vahvuuksillaan ja antaa pelin viedä. Tämä joskus ainakin allekirjoittaneen saa jopa tuohon himoittuun flow-tilaan. Ja flow-tilaan pääseminen yleensä saa itseluottamuksen puhkeamaan kukkaansa. Enkä tarkoita, että se tila pitäisi saavuttaa. Onnistumisen tunteen voi saada mistä tahansa tilanteesta kentällä, kun osaa nauttia pelistä ja sen hienouksista.

Jälkeenpäin luettuani tekstin tajuan, että samat ongelmat ja ratkaisut toimivat elämässä muutenkin. Ei vain urheilussa.

-Perttu Puska #9