Olisi helpompaa, jos ei olisi niin vaikeaa..

Kuva Irma Gröhn

Josban kausi 2012-2013 oli jälleen kerran hieman vaikeampi, kuin edellinen kausi. Viime kauden (11-12) jälkeen mietin mielessäni hiljaa, että eihän seuraava kausi voi millään olla enää vaikeampi, kuin edellinen. Vaikka loppujenlopuksi kauden 11-12 loppu olikin hieno tarina, niin silti henkinen väsymys oli suurta luokkaa kauden päätyttyä.

Toisin kuitenkin kävi. 

Jo kesän aikana oli merkkejä siitä, että kauden aloituksesta tulee vaikea. Pelaajia oli hieman heikonlaisesti ja joukkue olikin kasassa ja yhdessä ensimmäistä kertaa vasta hetki ennen kauden alkua.

Kesä kuitenkin treenaamisen suhteen oli hyvää tasoa. Osa pelaajista vetikin kesällä paremmin ja kovempaa, kuin koskaan aiemmin. Osa jopa tajusi nauttivansa Noljakanmäen loikista ja kovista punttireeneistä.

Kauden lähestyessä epätietoisuus joukkueen pelitavasta ja nimenomaan luotto omaan tekemiseen oli kadoksissa. Uuden päävalmentajan uutta pelitapaa ei suostuttu ”ostamaan” omaksi. Näin ollen alkoi joukkueen sisällä hieman epätoivo kalvamaan ja tietyt pelaajat sävelsivät omia juttujaan, jolloin paketti oli täysin levällään jo ennen kauden kunnolla päästyä käyntiin.

Treenimatsit kertoi kaiken oleellisen joukkueen tilasta. Esimerkkinä kaikella kunnioituksella kuitenkin Lebaa kohtaan, olisi pelin pitänyt olla selvä, mutta ottelusta nihkeä 5-5 tasapeli. Kyllähän liigajoukkueen pitäisi hyvääkin 2. divisioonan joukkuetta vastaan latoa taululle selvät numerot.

Kauden alkua muokkasi myös pelaajien omat ongelmat ja elämän kiekurat. Tästä esimerkkinä erään varmasti joukkueelle tärkeän puolustajan päätös jättää joukkue juuri ennen kauden alkua.

Kauden kaksi ensimmäistä peliä antoivat kuitenkin pienen toivon kipinän. Ensimmäiset kaksi liigaottelua päättyikin tasan. Nst ja Erä-ottelut joukkue vielä pelasi kauden alun huumassa.

Sen jälkeen voittoa tai edes pistettä saatiin odottaa melkoisen kauan. Joukkue kärsi itseluottamuspulasta ja se purettiin tietyllä tapaa väärin, kun joukkueen päävalmentajaa kohtaan asetettiin selvät sävelet. Tulos tai ulos. Loppujenlopuksi päävalmentaja sai väistyä.

Vaikea on itseänikään kuvitella minkään joukkueen valmentajaksi, jos pelaajat eivät osta ajatuksiani tai luottamus olisi nollassa.

Naftaliinista kaivettiin kuitenkin vanha, tuttu ja turvallinen, kukapa muu kuin Antti Ruokonen. Ruokosella on elämässään melkein enemmän salibandya, kuin Passo Peltolalla. Ruokonen valmentaa siis samaan aikaan B-junioreita ja myrskytuulessa ajelehtivaa edustusjoukkuetta.

Ei ole helppo tilanne kenellekään. Joukkue kuitenkin tuntui seisovan päätöksen takana ja jokin muuttui, mutta mikä?

Pelaajien asenne pelaamiseen muuttui huomattavasti. Tästä minä ainakin voin tulkita sen, että ovatko pelaajat ihan oikeassa paikassa. Onko se päävalmentaja, jolle tätä lajia pelataan, vai pelataanko tätä siksi, että tästä nautitaan ja tykätään pelaamisesta?

Vaikeita häviöitä joukkue koki kuitenkin edelleen. Esimerkkinä kaksi häviötä OLS:ia vastaan. Kaikki kunnia Oululle, mutta omalla tasollamme pelit olisi todellakin pitänyt voittaa.

Seuraavaksi komennuksen sai iki-Josba Markus Ketonen, joka saapui pelastamaan joukkuetta, tai ainakin tuomaan sinne jotain, mitä puuttui. Intohimoa ja paloa pelaamiseen. Sykkivää sydäntä punaista paitaa kohtaan.

Markuksen mukaan tuleminen oli iso asia koko joukkueelle, niin pelillisesti, kuin henkisestikin. Vaikka kuinka toivoisi, että enää ei olisi tarvinnut raihnaisen miehen tulla mukaan, oli päätös hyvä ja loppujenlopuksi elintärkeä. Hattu käteen ja iso kiitos siitä Makelle.

Joukkue, joka on pelannut salibandyliigaa yhtä kauan, kuin minä olen ollut olemassa oli nyt aivan uudessa tilanteessa. Ensimmäiset liigakarsinnat olivat siis totta. Joukkueesta paistoi, kuin paistoikin kuitenkin tietynlainen sopiva rentous ja tekemisen meininki.

Vastaan asettui nälkäinen, nuori ja taitava ryhmä Sipoosta. Ottelusarjaan lähtö oli Josbalta nihkeä. Åif painoikin meidät kumoon ensimmäisessä ottelussa Kontiolahdella.

Pienestä oli sekin ottelu kiinni, kuten kaikki seuraavatkin.

Jokainen ottelu päättyi maalin voittoon ja ehkä ansaitusti 3 viimeistä peliä olikin meidän vuoromme. Pelillisesti ei päästy käyntiin ensimmäisessäkään pelissä, mutta henkisesti joukkue esitti olevansa kaikesta huolimatta hyvässä kunnossa.

Muutamassa ottelussa parin maalin takaa-ajoasemasta rinnalle tuleminen ja ohi pääseminen tuntui erityisen hyvältä. Taisinkin mainita joukkuekavereille kolmannen ottelun jälkeen, jossa nousimme 7-5 tilanteesta lopussa tasoihin ja voitimme, että: ”Eihän tämä salibandyllisesti ollut mitään kaunista, mutta vihdoin tunne pelaamisesta oli koko joukkueella sanoin kuvailemattoman kaunista.”

Tähän yhtyi jokainen pelaaja ja valmentaja. Jokaisen pelaajan ilmeestä huomasi vihdoin sen, että he nauttivat pelaamisesta.

Se tuntui paremmalta, kuin yksikään voitto koko urani aikana.

Neljännenkin ottelun voitto oli hieno tarina, joka toteutti samaa käsikirjoitusta, kuin tuon edellisenkin ottelun. Kahden maalin takaa tasoihin ja lopussa voittoon.

Saimme kauden aikana niin kylmää vettä niskaamme, kuin olimme ansainneetkin, mutta lopussa kiitos seisoi tässäkin suhteessa.

Säilyimme sarjassa ja jokainen pelaaja nautti siitä vilpittömästi. Ensimmäistä kertaa kaudella joukkue tuntui hitsautuneen yhteen ja puhaltavan samaan hiileen.

Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.

Tarina Joensuussa kuitenkin jatkuu vahvana ja uusia tuulia ollaan jo rakentamassa.

Toivotaan Josballe parempaa kautta 2013-2014.

-Perttu Puska-