Uutta nousua rakentamassa

Mukavaa alkanutta syksyä kaikille salibandyn ja ennen kaikkea Josban ystäville! 
Käynnissä on taas hieno salibandykausi, joka osaltaan huipentuu jo joulukuussa pelattaviin miesten MM-kisoihin. 
Näin pohjoiskarjalaisittain mielenkiintoa lisää entisestään se, että maajoukkueen puikoissa on nyt ehta "josbalainen" Petri Kettunen. 
Toivotetaan jo tässä vaiheessa Kettuselle ja maajoukkueelle hyvää valmistautumista itse kisoihin ja palataan aiheeseen ehkä, 
kun kisat ovat joulun ohella aivan ovella.

Itse entisenä josbalaisena ja vielä nykyisenäkin salibandyaktiivina olen sydän syrjällään seurannut kausi kauden jälkeen Josban otteita. 
Jotenkin tuntuu, että ongelmat ovat varsin tuttuja jo aiemmiltakin kausilta. Pelaajia (ja maalivahteja) tulee ja menee, eikä valmentajia tahdo löytyä. No mutta tähänhän joensuulaisessa salibandyssa ollaan pakon edessä totuttu, eikä se ennen menestymistä haitannut. Jos asiaa tarkastellaan laajemmin, onkin pakko todeta, että muualla hommia on tehty paremmin vuosien varrella. Ainahan puhutaan etelän isoimmista talousalueista ja paremmasta työtilanteesta jne. Tämä on varmasti kylmä totuus, mutta miksi harmitella sitä, mitä "meillä" ei ole? Pitäisikin pystyä keskittymään joka päivä siihen, mitä "meillä" jo on ja mitä "meistä" voi vielä tulla. Tämä me tarkoittaa siis yhtä lailla koko pohjoiskarjalaista salibandya ja sen tekijöitä. Tämän blogin tarkoitus ei ole mollata tai syytellä ketään. Siksi onkin mukava todeta, että Josba heräili viime keväänä ja alkoi kasata laajaa tekijöiden ryhmää taustalle. Siellä on entisiä pelaajia, mutta myös markkinointialan ihmisiä, jotka ovat vähintään yhtä tärkeitä uuden nousun tekijöitä. Myös junioripuolella on oltu aktiivisuutta ja alueen seurojen välinen yhteistyö on hiljalleen lähtenyt käyntiin. Nämä ovat asioita, jotka olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten. Mutta kuten jo edellä mainitsin, ollaan tyytyväisiä, että nyt vihdoin on alettu uudistamaan monella taholla. Näihin muutoksiin ei edes tarvita isosti rahaa, joka tuntuu nykyisin olevan kaiken kehittymisen edellytyksenä. Fakta on kuitenkin myös jatkossa se, että vaikea tänne Pohjois-Karjalaan on saada valmiita maajoukkuepelaajia mahdollisesti perheineen, 
paitsi ehkä pari kaivattua paluumuuttajaa.

Jotta Josban edustusjoukkue menestyy jatkossa oman kylän pojilla, pitää A-C-junioireiden pelata SM-sarjaa. Lisäksi olisi Josban etu, jos esim. LeBan edustusjoukkue nousisi 1. divisioonaan. Kuilu 2. divisioonasta valmiiksi liigapelaajaksi on usein yli kauden mittainen projekti. Tämän takia uudelle nousulle toki tarvitaan onnea, aikaa ja malttia, mutta ennen kaikkea tekijöitä, työtä ja jonkin sortin visio! Enää ei ole varaa hukata vuosia ja lahjakkaita junioreita. Seurojen välinen yhteistyö onkin tässä mielestäni avainasemassa. Kymmenen vuoden päästä pitäisi olla aivan sama, onko alueen edustusjoukkueen parhaan pelaajan kotikaupunki Ilomantsi tai vaikkapa Valtimo. Jos täkäläinen salibandymenestys halutaan turvata, pelaajan polku pitää olla selvillä. Toisin sanoen alueen parhaat A-C-juniorit pelaavat samassa organisaatiossa SM-sarjaa, josta suurin osa kehittyy joko 1. divisioonaan tai suoraan liigapelaajaksi. Näinhän ei ole viime vuosina tämä polku aina kulkenut. Liigajoukkueen pitää olla sen verran vahva, että sinne oikeasti halutaan ja että sinne ei vaan kävellä uran luonnollisena jatkumona. 
Lisäksi pelkkä liigapelaajan statushan ei vielä takaa mitään menestystä. 

Tästä aiheesta haluankin vähän kirjoittaa lisää. On päivän selvää, että nykyisin liigapelaajan pitää olla Urheilija. Joensuussa kukaan ei taida tällä hetkellä olla pelkästään salibandyammattilainen, mutta urheilija pystyy olemaan ilman ammattilaisuuttakin. Varsinkin opiskelijat pystyvät rytmittämään yllättävänkin hyvin omia opintojaan. Urheiluakatemia tarjoaakin mahdollisuuden harjoitella aamuisin useamman kerran viikkoon ja vieläpä ohjatusti. Näinhän se taitaa olla salibandyssakin, että erityisosaaminen hankitaan muualla kuin oman joukkueen harjoituksissa, joissa niihin ei enää ehditä paneutumaan. Penään siis urheilijan vastuuta. Menestyvän urheilijan pitää elää ja hengittää omaa lajiaan melkeinpä 24/7 ja sen pitää myös näkyä päivittäisessä tekemisessä. Oma vaatimustaso pitää olla joka päivä ihan maksimissa. Ei valmentajan tai toisen pelaajan "työhön" kuulu herättely kesken treenien. Heilläkin taitaa olla oman homman hoitamisessa ihan riittävästi tekemistä. Tähän epäkohtaan törmäsin liian usein oman liigaurani aikana. Josban akatemiajoukkueessa ja LeBan edustusjoukkueessa näyttäisi olevan 
muutamia urheillullisia salibandyn pelaajia, joista on varmasti iloa jatkossa.

Muutamassa Josban pelissä käyneenä on ollut ilo huomata, että muun muassa Sveitsin pakki Daniel Kläger on ollut hyvä vahvistus. Samoin valopilkkuja ainakin minun silmissä ovat olleet Mikael Ahponen ja Jesse Reijonen, joka tosin ei olekaan enää mikään noviisi liigassa (4. yritys). Hyytiäinen, Moilanen, Puska ja Tikkanen ovat suorittaneet jotakuinkin tasollaan. Muilta ehkä taas odottaisin pientä tason nostoa, jotta pinnojakin alkaisi tulemaan. Alueen muita seuroja on kutsuttu mielestäni hyvällä menestyksellä otteluihin, toivottavasti sieltä löytyisi uusia vakiokatsojia. Pari viimeistä kotipeliä ovat olleet hyvää salibandyviihdettä. Maalipaikkoja roppakaupalla kaikissa päissä, mutta maalimäärät kuitenkin inhimilliset. Toki Josballe soisi voittoon tarvittavat maalit, mutta marraskuussa tärähtää vielä! Laji-ihmisenä on miellyttävä seurata myös muiden joukkueiden peliesityksiä. Esimerkiksi Classic kävi näyttämässä, miten syötellään viisikko hajalle sen kummemmin liikkumatta itse. 
Tämä vaatii taitavia ja hyvän pelikäsityksen omaavia pelaajia. 
Onneksi tässä lajissa voi kuitenkin pärjätä monella eri tavalla ja se antaa ainakin minulle uskoa Josban uudesta noususta. 

-Penaalin terävin kynä-