Esittelen
teille naisen, joka on toiminut Josban vapaaehtoisena kymmenkunta
vuotta.
TPK:n
ja poikiensa kautta salibandystä innostunut Sisko
on toiminut Josban otteluissa kahvilatyöntekijänä vuosikausia.
on toiminut Josban otteluissa kahvilatyöntekijänä vuosikausia.
Nyt
hän on kuitenkin antanut tilaa uusille vapaaehtoisille
ja siirtynyt katsomon puolelle kannustusjoukkoihin.
ja siirtynyt katsomon puolelle kannustusjoukkoihin.
Mikä hänet sitten saa vieläkin palaamaan katsomoon pelistä toiseen?
Tämä
kysymys saa Siskon herkistymään ja kyyneleet nousee silmiin.
”Tiedätkös,
tätä hommaa on tehty vuosia niin suurella tunteella, että pojat on
kaikki niinkuin omia,
niihin vain kiintyy, heidän mukanaan elää
niin ilot kuin surut”
Myös
samanhenkisyys muiden kanssa vetää otteluihin mukaan.
Salibandy
yhdistää vuosien varrella mukana olleita toimijoita yhteen
vieläkin.
”Sanonta
-Ollaan yhtä salibandyperhettä– pitää oikeasti paikkansa”
Toteaa
Sisko.
Se
on helppo uskoa.
Sisko Jussila, Esa Jussilan äiti?
VastaaPoistaEi sitä Josban pelissä tuntisi olevansa ilman Siskon kannustamisen ääniä ja iloisia kasvoja, legendaarisia molemmat :)
VastaaPoista”Sanonta -Ollaan yhtä salibandyperhettä– pitää oikeasti paikkansa”! Tuo on niin niin Totta!<3
VastaaPoistaEi unohdeta kuitenkaan, ettei kaikilla voi olla yhtä hyviä sidoksia salibandyperheeseen. Heillekin, vaikka tulevilla pelaajille toivoisi samat mahdollisuudet silti päästä tähän perheeseen mukaan. Monesti vain kun tälläistä sidettä ei ole, voi jäädä vähän paitsioon siitä ainakin ytimestä. Jos myöhemmin saanut kontaktin, niin vasta sitten sinutkin enempi huomioitu. Toivottavasti olen väärässä ja jokatapauksessa tuollainen yhteisöllisyys tärkeää, mutta pointtini on se, ettei se saisi olla liian keskeinen tekijä mukaan pääsyssä. Nämä vain omia mielipiteitä ja millainen kuva minulle tullut yleisesti.
VastaaPoista